torstai 12. huhtikuuta 2018

Hemoglobiinihuolia

Tänään oli vihdoinkin neuvolakäynnin vuoro. Oikeastaan aika olisi ollut jo viikko sitten, mutta koska perhe sairasteli, päätin siirtää aikaa viikolla. Se kannatti - porukka sai levädettyä, enkä näin ollen kaiketi vienyt tauteja mukanani. 

Tällä kertaa neuvolassa juteltiin lähestyvästä synnytyksestä. Siitä, millaisin ajatuksin olen synnyttämään lähdössä ja onko mielen päällä erityisesti jotain aiempiin tai tähän tulevaan synnytykseen miettien. Lähinnähän mielen päällä on, kuinka nopeasti tuleva synnytys sujuu ja mikäli kaikki etenee nopeasti, ehdinkö saada antibiootin vauvan streptokokki-infektiota ehkäisemään (näytettä ei vielä ole otettu, mutta koska se edellisen kerran oli positiivinen, on se kuulemma todennäköisesti nytkin). Toisaalta tiedän, että tähän nyt en juurikaan voi vaikuttaa paitsi lähtemällä sairaalaan ihan heti, kun oikeat merkit alkavat olla ilmassa. 

Synnytysaiheisen jutustelun lisäksi otettiin ne tavalliset kokeet: pissanäyte, paino, verenpaine, hemoglobiini - tällä kertaa myös verensokeri sormenpäästä. Kaikki kunnossa - ainakin melkein.

Hemoglobiini on nimittäin se, joka edelleen aiheuttaa päänvaivaa ja on jälleen kerran laskenut aimo harppauksen alemmas. Tällä hetkellä hemoglobiini on vain 101, joka vastaakin selkeästi siihen, miksi oma oloni on niin väsähtänyt ja tuntuu välillä siltä, ettei jaksa oikein edes olla tolpillaan. Sinänsä mitään jalkojen menemistä maitohapoille en ole havainnut - mutta alhainen hemoglobiini voi kuulemma selittää esimerkiksi iltaisin ilmevää raajojen levottomuutta, joka minulla onkin ollut ongelmana. Joka tapauksessa, koska oma hemoglobiinini ei tunnu pysyvän kurissa ruokavaliolla, käytössä on jälleen runsas rautalisä (toki edelleen huomioiden tietyt ruoka-aineisiin liittyvät imeytymistekijät). Nyt ei auta sitten kuin toivoa, että hemoglobiini kääntyy jälleen nousuun, jotta tässä ei tarvi lähteä hakemaan apua tiputuksesta.

Vauvan sydänäänet kuuluivat hyvin ja olivat vaihtelevaiset, ja tunnustellen vauva tuntui olevan pää alaspäin. Tähän tulokseen olin tosin itsekin tullut liikkeiden perusteella. Toki asennon vaihtaminen voi edelleen olla mahdollista, mutta tällä hetkellä olen luottavaisin mielin, että pikkuinen olisi nyt näissä "lähtökuopissa".

Tällä hetkellä huolena on siis lähinnä tuo hemoglobiini - vitsaus näköjään jokaisessa raskaudessa. Millaisin keinoin te olette saaneet hb:n tehokkaasti nousuun? 

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Näitä asioita vanhemmuus on opettanut minulle

Olen ollut äiti seitsemän vuoden ajan. Vielä toistaiseksi olen äiti kolmelle lapselle, mutta aivan pian heitä on neljä. Tähyän tulevaan mielenkiinnolla ja jonkinlaisella nöyryydellä; vaikka suhtaudun perheen kasvamiseen luottavaisin mielin, tiedän, että edessä on taas rutkasti uusia asioita. Sanotaan, että lapsilla on oma osansa myös meidän vanhempien kasvutarinassa, ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Jos katselen taakse päin, huomaan muuttuneeni paljon monellakin tavalla. Mitä vanhemmuus on sitten opettanut minulle ja miten äitiys on muuttanut minua näiden kuluneiden vuosien aikana?

Olen joutunut kohtaamaan oman vajavaisuuteni ja keskeneräisyyteni ihmisenä. Ihan joka päivä. Tämä saattaa äkkiseltään kuulostaa aika karultakin, mutta ihan totta - kuka meistä oikeasti voi sanoa olevansa valmis ihmisenä, äitinä tai ylipäätään minään? Kuka voi sanoa osaavansa ja tietävänsä kaiken? Ihan päivittäin tulee eteen asioita ja tilanteita, joissa voi oppia, jos asenne on kohdallaan. Minusta onkin tietyllä tapaa hyvin lohdullista ajatella, että ollakseen hyvä vanhempi ei tarvitse olla täydellinen. Ja se riittää.

Pinna on pidentynyt vuosien varrella reippaasti. Nykyään sitä kyllä vaaditaan monenlaisissa tilanteisa ja varmasti lasten kasvaessa tämä asioiden moninaisuus tulee vielä kirkastumaan ihan uudella tavalla. Huomaan myös suhtautuvani nyt ajan kuluttua moneen asiaan toisin kuin aluksi. Esimerkiksi Maalistytön eka uhma oli jokseenkin järkytys, kun hyväntuulisesta ja hymyilevästä neidistä tuli äkäinen uhmatuhmailija, jolla alkoi keittää välillä sadasosasekunnissa. Siinä, missä sitä mietti että eikö tää lopu koskaan, osaa nyt naurahtaa pahimmillekin uhmahepuleille ja todeta, että kyllä tämäkin tästä vielä ohi menee. Lasten kasvaessa haasteet on muutenkin muuttuneet: kun pienelle pitää sanoa, että hiekkaa ei heitellä kaverin päälle tai että lusikkaa ei paiskota, pitää isommalle jaksaa selittää ja perustella asioita johdonmukaisesti ja aika laajastikin. Isompi lapsi osaa myös jankuttaa ja käyttää keinoja, joista pienten uhmailijoiden kanssa ei vielä aavista mitään. Miten tässä vielä saakaan yllättyä... 

Liiallinen stressaaminen on jäänyt pois. Tällä tarkoitan ihan arkeen liittyviä juttuja. Sitä, ettei minun tarvi koko ajan hengittää lasten niskassa kiinni, kun he leikkivät pihalla - kunhan olen näkösällä, kuulosalla ja saatavilla. Sitä, ettei maailma kaadu siihen, jos lapsi päättää vähän kokeilla ruokakaupassa, kun ei saakaan karkkia. Tai vaikka sitä, että ymmärrän soveltamisen merkityksen: joskus muuttujia tulee pakostakin, eikä ole niin vaarallista, jos joku tehdäänkin toisessa järjestyksessä. Vaikka se järjestys olisi vähän hassukin. 

Olen oppinut laittamaan muiden tarpeet etusijalle ja odottamaan omieni kanssa niille sopivampaa hetkeä. Tosin nykyisin olen joutunut opettelemaan omien tarpeideni huomioimista - sitä, että ihan oikeasti löytäisin niille sen ajan ja paikan, enkä vain lakaisisi niitä maton alle. Tasapainoilua, tasapainoilua.

Osaan nauttia ihan pienistä, ruohonjuuritason asioista. Kirjaimellisesti. Toki pienet ilot ja onnen hetket on riittäneet minulle aiemminkin hyvää mieltä tuomaan, mutta lasten kanssa se pieni on joskus niin pientä, että siitä ihan itsekin yllättyy.

Olen tajunnut, että antamalla lasten kokeilla asioita annan samalla heille tilaisuuden oppia. Ei lapsi opi höyläämään juustoa, jos minä seison koko ajan lapsen ja juustohöylän välissä ja hoen, että siinä voi loukata. Eihän sitä ikinä opi, jos ei saa opetella. Paremminkin tarvitaan kannustavia ja rohkaisevia sanoja: Ai haluat tehdä välipalaleivän itse - no kiva juttu! 

Samaistun ihan tasan tarkkaan niihin vanhempiin, jotka kirjoittavat onnensa kukkuloilla lastensa jokaisista uusista virstanpylväistä: nyt se hymyili, nyt se oppi potalle, nyt se polki ilman apurattaita. Itse päivittelen sukulaisille asioita kuvien muodossa, mutta yhtä suurella riemulla ja ylpeydellä, kuin jokainen toinenkin vanhempi. Sillä onhan se vaan niin ihanaa, kun ne oppii ja osaa. Ihan huippuhetki oli esimerkiksi se, kun Lumihiutale oppi kuivaksi, kun Kesäheinä soitti ensimmäisen kerran pianolla "Satu meni saunaan" tai kun Maalistyttö toi minulle keittiöön lapun, johon oli kirjoitettu sydänten "Äiti onn ihna".

Ennen lapsia olin tosi pedantti. Kodissa kaikki oli just eikä melkein oikealla paikallaan ja ihan systemaattisesti kuljin suoristelemassa maton hapsutkin, koska olihan se nyt aivan hirveää, jos ne eivät olleetkaan suorassa. Pidän edelleen siitä, että on siistiä ja puhdasta ja liiallinen tarkkuus tuntuu nyt nostavan päätään, kun aikaa on enemmän ja pesänrakennusviettikin jyllää... mutta silti olen onnistunut laskemaan rimaa ja oppinut myös jättämään asioita tekemättä. On ollut ihan terveellistä huomata, että kukaan ei liiemmin kärsi siitä, jos jätän jonkun imuroinnin välistä tai viikkaan pyykit vasta paljon myöhemmin. Toisaalta just nyt tämä rimanlaskemishomma tuntuu ihan kauhean vaikealta, kun tekisi mieli tuusata koko ajan, eikä kuitenkaan oma vointi sitä pidemmän päälle salli. 

Monen asian tekeminen samanaikaisesti onnistuu melko vaivattomasti. Toisaalta olen oppinut myös pysähtymään hetkiin ja antamaan tietyille hetkille sen ajan, jonka ne vaativat. Molemmat on ihan tarpeellisia taitoja.

Senkin kanssa olen joutunut nokakkain, ettei vanhemmuus tee automaattisesti kenestäkään sen jalompaa ihmistä. Vanhemmuus tosin laittaa usein ihmisen pohtimaan omia arvojaan ja toimintatapojaan uudelta pohjalta, ja joskus ne voivat muuttua aika radikaalistikin. Sen sijaan ihmisen perusluonne ei muutu, ja sen kanssa on vain elettävä.

Ajankäyttöni on aiempaa tehokkaampaa. Koska arki on touhukasta ja ajoittain melko hektistäkin, on pakko osata keskittyä olennaiseen. Tähän liittyy myös sopivan ajan varaaminen eri asioille. Esimerkiksi aamulähdöt hoituvat aamupaloineen, pukemisineen ja muine tavallisine aamutoimineen meillä tunnissa. Jos aamuun on tarkoitus mahduttaa muutakin, tarvitaan enemmän aikaa. On fakta, että kolmen lapsen kanssa lähtö ei suju samalla tavoin kuin yhden kanssa - vaikka toki mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä vähemmän he tarvitsevat apua arjen asioihin.

Lapset ovat erilaisia. Luonteenpiirteet vaikuttavat, vahvuudet vaikuttavat, kiinnostuksenkohteet vaikuttavat, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei auta sanoa, että kyllä sen teidän Petterin pitäisi osata kävellä kymmenen kuukauden ikäisenä, koska meidän Pirkkokin käveli tuolloin. Tai ei auta sanoa, että ei se teidän Pirkko voi reagoida lehmänmaitoon rintamaidon kautta, kun ei meidän Petterillekään siitä tullut mitään oireita. Eikä voi sanoa paljon muutakaan vastaavaa, koska jokainen on ihan oma yksilönsä ja mahdolliset haasteet selvitetään eri tavoin. Sillä tavalla, joka parhaiten sopii lapselle. Ei sillä tavalla, kuin Pirkon kanssa on menetelty, koska se on toiminut Pirkolla ja sen on täten toimittava kaikkien muidenkin kohdalla. 


Millaisia asioita olette itse vanhemmuuden myötä oppineet tai kuinka vanhemmuus on teitä muuttanut? Kuulostiko joku näistä ylläolevista tutulta? 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

40 päivää laskettuun aikaan!

Tänään laskettuun aikaan on enää neljäkymmentä päivää jäljellä. Reipas kuukausi. Hyvin lähellä, mutta silti pienen odotuksen päässä vielä. Tällä hetkellä tuntuu, että jaksan vielä aivan hyvin odottaa, toivottavasti samat tuntemukset pysyisivät yllä ihan viimeisiin hetkiin saakka.

Miltä tuntuu nyt? 

Aika moni asia on valmiina vauvaa varten. Hankintalistalta ei puutu enää oikeastaan mitään sellaista, mitä ei voisi hankkia hieman myöhemmin, jos sille tulee käyttöä. Stokken TrippTrapp- tuoli, johon saa kiinni vauvakaukalon, pitäisi vielä viimeistellä hiomalla ja maalaamalla, mutta sen uskon luultavasti asiaan perehtyneen puusepän huoleksi. Vauvanvaatteita on tullut pestyä ja viikkailtua valmiiksi, vielä pitäisi malttaa katsoa läpi ne vanhemmat vauvanvaatteet ja odotella äitiyspakkauksen saapumista. Pinnasänky on tarkoitus laittaa valmiiksi tämän viikon aikana. Toki sen ehtisi myöhemminkin, mutta tuntuu mukavalta tehdä jotain sellaista, mikä taas vähän enemmän konkretisoi lähestyvää syntymää.

Sisarukset odottavat vauvaa innokkaasti. Osa toivoo tyttöä, osa poikaa. Kaikki heistä kuitenkin arvelevat vauvan olevan tyttö, koska kaikki muutkin lapset meillä ovat tyttöjä. Ihan täysin vauvan pienuus ei tunnu heille olevan selvillä. Joku saattaa suunnilleen haaveilla siitä, kuinka saa opettaa vauvaa ajamaan pyörällä... Olenkin sitkeästi selittänyt, että toki saa opettaa paljon kaikenlaista ja toivotaankin että opettavat - mutta ihan heti ei pyöräilytaitoa tarvita, vauva kun nukkuu suurimman osan vuorokaudesta elämänsä ensimmäisinä päivinä ja on vielä kovin pieni opettelemaan muita kuin perustaitoja, kuten päänsä kannattelua. Pikku hiljaa tämä on ehkä alkanut havainnollistua vähän paremmin.

Oma vointini tuntuu ihan hyvältä. Väsymys tosin meinaa vaivata, mutta ihmekös tuo, katkonaisilla unilla. Osa öistä sujuu paremmin, mutta osana tuntuu että saa heräillä kahden tunnin välein milloin närästykseen, milloin vessaan, milloin ylipäätään vain siihen että olo on jotenkin levoton enkä saa nukuttua. Tällaisten öiden jälkeen nukun silloin, kun siihen on mahdollisuus. Näin mieli pysyy iloisempana.

Uni on myös herkistynyt niin, että mikäli joku lapsista haluaa kömpiä yöllä viereemme, mies ottaa hänet automaattisesti omalle puolelleen nukkumaan. Näin vältytään siltä, että heräisin jokaiseen tuhinaan. Unet ovat kyllä nykyään sen verran kummallisia, että iltaisin odottelen suorastaan mielenkiinnolla, mitä sieltä tällä kertaa mahtaa tulla. 

Harjoitussupistuksia tulee välillä, mutta ei mitenkään jatkuvasti tai häiritsevästi. On hetkiä, jolloin niitä tuntuu tulevan enemmän. Saattaapa joukossa olla joku, joka käy hieman kipeääkin. Aina nuo supistelut kuitenkin loppuu lyhyeen ja yleensä huomaan niiden tulevan kovan fyysisen rasituksen yhteydessä. Olenkin siis jättänyt liiemmät urheilut pois, eihän Toukovauvan nyt kuitenkaan ihan vielä tarvitse syntyä. Tähän tosin puuttuu mieskin, joka käyttäytyy suojelevaisesti - joskaan ei onneksi mitenkään hysteerisesti - eikä edes anna minun tehdä kaikkea, mitä muuten ehkä yltiöpäisesti tekisinkin. 

Omassa olossani huomaan myös jonkinasteista sisäänpäinkääntymistä. En tiedä, miten sitä voisi paremmin ilmaista. Tosi moni asia, mitä puhun, liittyy jotenkin vauvaan, vaikka totta kai juttelen edelleen mielelläni myös muistakin asioista. Paljolti olen myös ajatuksissani ja siksi hiljainen.

Väsymyksestä, närästyksestä sekä katkonaisista unista huolimatta raskaus tuntuu olevan nyt jotenkin helpossa vaiheessa. Ainoana ihan oikeana ja välillä tympäisevänä haasteena on tämä iso vatsa, joka tietysti hankaloittaa arkea jonkin verran. Vieläkin jaksan silti ajatella, että kyllä se siitä vielä pienenee - jos ei nyt tasan neljänkymmenen päivän kuluttua, niin aika pian kuitenkin.


Tuntuuko nämä viimeisten viikkojen olotilat ja tuntemukset teistä tutuilta? :)

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Mutta kuka tekee kotityöt?

Kun kotona on pian kuusi henkeä, keskikokoinen koira sekä reippaasti tilaa, riittää myös kotitöitä ihan jokaiselle päivälle. Pakko niitä on jossain määrin joka päivä tehdäkin, jos haluaa ettei yhdelle päivälle kasaannu kovin suurta työmäärää. Tämä on meillä tavoitteena ihan siksikin, koska vaikka minulle on tärkeää että koti on puhdas ja paikat järjestyksessä, haluan mahduttaa päiviini ja elämääni muitakin asioita.

Aika usein minulta on kysytty, miten meillä kotityöt jakautuvat. Kuka ne oikein hoitaa? Asiasta on jutusteltu viime aikoina myös kaveripiirissä, koska jokaiselle tuntuu olevan enemmän tai vähemmän ajankohtaista osallistaa itsensä ja puolisonsa lisäksi myös lapset tähän (v)ihastuttavaan puuhaan.

Jotenkin olen elellyt sellaisen mielikuvan kanssa, että lähes joka kodissa myös lapsilla on kotitöihin liittyviä vastuita. Ikätason ja kykyjen mukaisesti tietenkin. Mutta tässä kysellessäni ja kuulostellessani olen huomannut olevani väärässä; kuulostaisi nimittäin siltä, että ihan yllättävän monessa kodissa lapsilta ei edellytetä esimerkiksi järjestelemään omaa huonettaan tai tekemään välttämättä mitään muutakaan. En väitä, että oma tapamme olisi jotenkin enemmän oikeampi, mutta tämä on ihan oikeasti hämmästyttänyt, kummastuttanut, aika kovastikin, kun oma käsitys tuosta on ollut niin vankka.

Sekin on ollut avartavaa kuultavaa, miten erilaisia ajatuksia ja syitä tuon taustalla on: Osa ei halua tai jaksa patistella ja jankuttaa, kun lapset ovat haluttomia tekemään omaa osaansa. Osa kokee, että lasten velvollisuuskaan ei ole tehdä kotitöitä, koska vastuun pitää aina olla vanhemmalla. Osa taas on kertonut ajattelevansa, että lapset ehtivät kyllä ottaa osaa kotiaskareisiin myöhemminkin.

Mitkä sitten voidaan lukea peruskotitöihin, sellaisiin, joita tehdään joko useamman kerran päivässä, kerran päivässä tai lähes päivittäin - eli vähintään useamman kerran viikossa? Minusta tähän kuuluu karkeasti jaoiteltuna ruuanlaitto, tiskien hoitaminen, pyykkihuolto, järjesteleminen ja imuroiminen. Noista kaikkia toistetaan meillä joko kerran tai useammin päivässä, ja näistä ruuanlaitto on ainoa, johon lapset saa kyllä halutessaan osallistua, mutta ei heitä siihen mitenkään erikseen kehoteta. Vessan pesen muutaman kerran viikossa tai tarpeen mukaan useammin. 

Tällä hetkellä suurin osa kotitöistä on tällä hetkellä minun vastuullani, mikä on tietysti ihan luonnollista nyt, kun täällä kotona kerran olen. Puoliso tekee oman osansa, ja on viime kuukausina vastannut suurelta osin ruuanlaittopuuhista. Toki valmistan itsekin ruokaa, mutta vaikka siitä hommasta normaalisti tykkään, nyt raskauden aikana todella moni tuoksu tuntuu ottavan nenään niin turkasen paljon että kokkaaminen on silkkaa tuskaa. Näin homma sujuu siis helpommin, kun kattilan ääressä häärivän kokin ei ole tarvis koko ajan haukata happea tai yökkäillä. 


Lapset mukana kotitöissä
Lasten osuuksia ja osallistamista kotitöihin meillä mietittiin tosi pitkään. Kenen pitäisi tehdä mitäkin, kuinka usein, milloin on jonkun toisen vuoro. Yksi kautta aikojen vastahakoisimmista kotitöistä on lasten kohdalla tuntunut olevan oman huoneen järjestely - siis te ette usko, kuinka kauan aikaa siihenkin puuhaan on saatu menemään, kun ei ole kiinnostanut! Jossain vaiheessa me kokeiltiin jonkinlaista listaakin, mutta se ei vain toiminut monestakaan syystä, ja oli lopulta melkoisen sekavaa säätämistä.

Meillä lapset on jo aiemmin motivoituneet tosi kivasti tekemään pieniä asioita: viemään pyykit päivittäin sinne, mihin ne kuuluu, tyhjentelemään/täyttelemään astianpesukonetta, keräilemään tavaroita paikoilleen keittiöstä tai olohuoneesta, järjestelemään eteistä, petaamaan sänkynsä niin pitkälle kuin pystyvät... mutta se oma huone, josta jo aiemmin sanoinkin. Sen järjesteleminen. Se oli ongelma ihan niin pitkään, kuin pystyn muistamaan. Jos annoin olla, tavarat (eli lelut, askartelun jäljet, ylipäätään kaikki) saattoivat lojua huoneen lattialla vaikka viikon. Ja toisenkin. Kun sanottiin, että nyt keräämään, vastalauseena oli kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Jos joku innostuikin keräämään tavaroita, oli se ihan uskomattoman hidasta. Tyyliin pikkuleego purkkiin kerran vartissa. Jos vanhempi meni avuksi, lapsi ei kerännyt tavaroita itse juuri lainkaan. 

Toisaalta imurin raivotessa huoneessa itkettiin, kun joku pieni, tärkeä tavara olikin mennyt imuriin. Samalla tavalla ennen valitettiin myös siitä, että lempipaita ei ole vieläkään siellä laatikossa - no ei varmaan, kun et ole tuonut sitä pyykkiin sieltä huoneestasi, vaikka on kuinka käsketty. Tai että askartelujuttuja ei löydy laatikosta - ihmekös tuo, jos ne on sun huoneesi lattialla levällään, vaikka on kehotettu askartelemaan keittiön pöydän ääressä. (Mikähän juttu tuokin edes on, että juuri lattia tuntuu olevan niin täydellinen noiden askarteluiden toteuttamiseen?) Itse väsyin siihen, että ennen imurointia tai muuta siivousta tuntui, että lastenhuoneissa pitäisi aina tehdä hirmuinen pohjatyö ennen kuin oikeasti pääsee aloittamaan - ja pidemmän päälle teki mieli heitellä kaikki roskiin. Turhaa kampetta tosin tulikin karsittua, ja ihan hyvä niin - eipä niitä ole kukaan kaipaillut.

Huonehomman suhteen kokeiltiin loppujen lopuksi melko tiukkaa linjaa, jota osa on ihan kauhistellut - mutta joka kuitenkin toimii meillä nykyään tosi kivuttomasti. Maalistyttö ja Kesäheinä keräävät nykyään joka ikinen ilta tavarat pois huoneensa lattialta ja järjestelevät huoneensa muutenkin. Oman huoneen imurointi tapahtuu maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Apua saa pyytää ja sitä annetaan myös pyytämättä. Homma toimii näin tosi kivasti. Aluksi totta kai kuului purnausta, mutta ajan kuluessa jokainen on huomannut, että näin toimien huone pysyy pakostakin siistinä - kun sinne kuitenkin kannetaan niitä tuhannen askarteluja ja taikahiekkoja - eikä siivousurakka pääse koskaan liian suureksi kenenkään kannalta. Yleensä huoneet siistiytyvätkin nykyisin ihan hyvällä mielellä. Kolmivuotias taas järjestelee huonettaan kehotuksesta muutaman kerran viikossa, osallistuu mielellään tiskikoneen tyhjentämiseen ja harjoittelee imuroimista (missä talon kolkassa milloinkin). Eli ikätason mukaan tässä meillä ainakin mennään, ja totta kai tarvittaessa myös joustetaan.


Entä ne muut kotityöt?
Viikkosiivouspäivä meillä on periaatteessa kerran tai kahdesti viikossa. Käytännössä silloin joka huone imuroidaan ja mopataan, pölyt pyyhitään, matot lähtee kartanolle/pesuun ja petivaatteet tuuletetaan/vaihdetaan. Mies tekee raskaat osuudet eli kantaa ne painavat matot milloin mihinkin, ja osallistuu muuten sen mukaan miten ehtii - koska useimmiten minä ehdin ensin. 

Harvemmin tehtäviin juttuihin luen esimerkiksi ikkunanpesun, mutta sitäkin meillä kyllä tehdään tarpeen mukaan, koska kolmivuotiaan tapa kurkistella ikkunoista ulos on useimmiten melko omintakeinen ja siitä muistona ikkunoita koristaa varsin usein pienet sormenjäljet. 


Miten teillä on kotityöt jaettu ja osallistuvatko lapset kotiaskareisiin tavalla tai toisella? 


Lue myös: Lapsiperheen kotona on sotkuista. Vai onko sittenkään? 

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Kolme hyvää

Ilopiikki- blogiaan kirjoittava Jenni haastoi minut tähän kolmen positiivisen asian haasteeseen, jonka jokin aika sitten toteutinkin. Positiivisuutta kuitenkin aina tarvitaan, ja koska olen ihan hirveästi tykännyt lukea näitä haasteita myös toisista blogeista, tartun tähän ilomielin nyt uudelleen. 

Harmittavasti viikko alkaa olla lopuillaan, ja kirjoitteleminen on jäänyt todella vähälle. Syynä tähän on sairastelu; koko muu perhe on siis sairastellut minua lukuunottamatta. Jospa siltä välttyisin jatkossakin. Kuitenkin juuri tämä vähälle jäänyt aika oman itsen kanssa on nyt syy, miksi istun blogin äärellä "somettomana sunnuntaina". 

Mutta, kolme positiivista - olkaapas hyvät!


Kolme hyvää asiaa päivässäni:

- Ilma on ihanan aurinkoinen. Lumen pinta on vähentynyt tosi paljon, ja pihallamme näkyy paikoin nurmikko. Ulkona tuntuu tuoksuvan keväälle. Kevättä ja sen tuloa olen hehkuttanut ennenkin, mutta kyllä nämä ilmat saa jotenkin mielen korkealle. (Voi ei, kävin kurkkaamassa aiemmin tekemääni positiivisuushaastetta ja ensimmäinen positiivinen ajatus päivästäni oli suunnilleen samanlainen - mutta hei, saa kai tämän nyt sanoa uudelleen?)

- Tähänkin mennessä päivään on ehtinyt mahtua monenlaista. On tullut levähdeltyä, mutta myös tehtyä joitain tarpeellisia asioita pois alta. Päivään on tarkoitus mahduttaa myös koko perheen yhteinen makkaranpaistoreissu, jota kaikki odottavat hyvillä mielin. 

- Perheenjäsenten sairastelu on päättynyt! Ihanaa! Kaikki muut täällä minua lukuunttamatta ovat tosiaan sairastaneet, ja ehdin jo miettiä, kuluuko viikonloppukin kuumeen kourissa. 


Kolme hyvää asiaa minussa:

- Osaan kuunnella toisia. Tämä tulee ilmi siinä, että monikin tulee kertomaan minulle niin pieniä kuin isompiakin huoliaan. Vaikka joku voisi heti mainita kuuntelijan roolin kääntöpuolen, olen kuitenkin toistaiseksi osannut kuunnella niin, etten kuormitu siitä itse liikaa. Toki joskus joitain asioita jää miettimään pidempään ajatuksella "Miten voisin auttaa toista?" tai "Mitenhän tilanne ratkeaa?", mutta harvemmin kuulemani asiat kuitenkaan joka hetki päässäni pyörivät. Osaan myös sanoa, jos itse olen jotenkin siinä pisteessä, etten kykene juuri sillä hetkellä ottamaan vastaan asioita. 

- Mun on mielestäni helppo tarkastella asioita eri näkökulmista ja myös asettua toisen asemaan. On totta kai tiettyjä juttuja, joita en millään ymmärrä, mutta yleensä ainakin yritän. Ja yleensä edes jonkinlainen ymmärryksen siemen löytyy, kun tarpeeksi yritän. Toki pois luettuina joku lakia rikkova tai toisia ihan oikeasti satuttava asia. 

- Olen pitkäjänteinen. Pystyn keskittymään itseäni kiinnostavaan asiaan vaikka kuinka pitkään, jos minulla on siihen mahdollisuus. Esimerkkinä voisi olla jostain kiinnostavasta asiasta lukeminen tai vaikka uuden, innostavan pianokappaleen opettelu. Yleensä mun pitkäjänteisyys on kyllä nykyään melko rajattua, koska aina joku keskeyttää ja on pakko tehdä välillä muutakin. 


Kolme hyvää asiaa elämässäni:

- Olisi helppo latoa tähän ne samat asiat, jotka sanoin aiemmin haastetta tehdessäni: perhe, ystävät ja muut läheiset sekä terveys. Ja onhan ne edelleen hyviä asioita elämässäni. Mutta jos nyt pitäisi mainita jotain muuta, voisin sanoa vaikka että selviytymisen kyky. Jos katson taaksepäin, näen valtavan määrän melkoisen suuria asioita, muutoksi ja haasteita, jotka kohdatessani olen miettinyt, että miten näistäkin selvitään tai miten näiden jälkeen voi olla mitään hyvää. Mutta niin vain niistäkin on selvitty.

- Koira, tuo pitkäaikainen ystäväni, josta tuskin koskaan mainitsen teksteissäni. Mutta täällä se meidän kanssa porskuttaa, aina iloisena kun porukka tulee kotiin - ja aina innokkaana lähtemään mukaan lenkille, metsään tai ihan vain pihalle pyörimään ja leikkimään. Joskus se ajaa minut hulluuden partaalle ulvomalla kaipuutaan naapurin tyttökoiran juoksujen aikaan - tai keksii jonkun älykkään idean saaden minut pohtimaan, josko oikeasti vielä tekisin siitä hanskat - mutta useimmiten se on kuitenkin ihana. 

- Koti. Tämä talo, tämä paikka, missä asun. En minä tiedä, missä olisin ollut aiemmin yhtä kotonani kuin täällä. Nyt tuntuu jotenkin absurdilta kuvitella itseään asumaan johonkin muualle, kenties ihan toisenlaiseen ympäristöön. 


Kolme hyvää asiaa tänä vuonna:

- Olen toistaiseksi saanut pidettyä ainakin jotenkuten kiinni lupauksestani antaa itseni huolehtimisesta. Toki välillä huomaan, että helposti ne omat tarpeet tulee painettua sinne johonkin taka-alalle. Että vähän tällaista opetteluahan tämä vielä on, mutta josko se ajan kanssa harjoiteltuna siitä. 

- Olen oppinut uusia asioita ja innostunut siitä, että uutta voi ihan oikeasti edelleen oppia. Jotain sellaista, mikä tuntuisi aluksi hirveän vaikealtakin. 

- Olen saanut otettua etäisyyttä asioihin ja ihmisiin, jotka alkoivat jossain vaiheessa tuntua lähinnä energiasyöpöiltä. Sitä kautta moneen asiaan on helpompi suhtautua neutraalisti, jonka huomaan helpottavan ennen kaikkea itseäni ja omaa elämääni. Joihinkin asioihin kun on helpompi suhtautua olankohautuksella. 


Kolme hyvää asiaa blogissani:

- Monipuolisuus. Paljonhan täällä on tällä hetkellä perhe- ja raskausjuttuja, mutta myös muutakin.

- Olen saanut uusia lukijoita, mikä on jokaisen lukijan kohdalla tuntunut yhtä suurelta ihmeeltä - mutta totta kai myös iloiselta asialta. Onhan se mukava tietää, ettei ihan vain itselleen kirjoittele. Myös ajatustenvaihto teidän kaikkien kanssa kommenttien muodossa on joka kerran yhtä mukavaa. 

- Omien tekstien kautta jotkut asiat selkeytyvät ja avautuvat itselle paremmin, kuin ilman kirjoittamista. Monesta asiasta jää kirjoittelemalla myös muistoja, joita on helppo siirrellä täältä johonkin toisaalle arkistoon.


En haasta erikseen ketään tiettyä kertomaan positiivisista asioista elämässään, mutta jos ette ole vielä näitä asioita pohtineet tai listailleet, niin nyt olisi hyvä hetki siihen ihan jokaiselle :)


Kuinka teidän viikko on kulunut? Oletteko pysyneet terveinä?

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Mitä kuuluu?

Taikasaappaat- blogia kirjoittava Heli kyseli omassa kuulumispostauksessaan, mitä lukijoille kuuluu, ja päätin tarttua siihen. Varsinaisia kuulumispostauksia ei kyllä kovin usein tule tehtyä, vaikka totta kai blogitekstien teemat kertovat paljon siitä, mitä elämässäni on meneillään tai mikä milloinkin mietityttää. Silti aika harvoin tulee mietittyä sen syvällisemmin, mitä minulle oikein kuuluu. Kysymys tulee myös hyvin usein kuitattua perinteisellä "Ihan hyvää"- vastauksella, vaikka oikeasti kuuluisi paljon muutakin. Useimmiten (onneksi) kuuluukin "ihan hyvää", mutta eihän sekään silti kaikkea selitä.

Mutta mitäkö siis kuuluu? 


No, tällä hetkellä päivät sujuvat vaihtelevasti. Useimmat päivät ovat onneksi kivuttomia, mutta väistämättäkin välillä turhaudun, kun kroppa asettaa rajansa sille, mitä kaikkea jaksan ja kykenen tehdä, kuinka usein tai kuinka pitkäkestoisesti. Kun virtaa ja kiinnostusta kaikelle olisi enemmän, ei koko ajan kykene suhtautumaan myönteisesti, vaikka kyseessä onkin ohimenevä ilmiö. Toisaalta kyllä huomaan, että jos nämä rajat näkyisivät ja tuntuisivat oikeasti joka päivä, homma voisi sujua helpommin. Nimittäin kun toisina päivinä sitä kykenee tekemään enemmän kuin toisina, huomaan, että niinä päivinä tulee sitten tehtyä vähän liiankin kanssa. Niinä päivinä teen suursiivouksen koko taloon, väännän useamman ruokalajin illallisen, leivon naapurin mummon iloksi, aloitan uuden virkkausprojektin, lämmitän saunan... ja tunnen tämän kaiken sitten seuraavana päivänä nahoissani.

En siis ole edelleenkään oppinut tyytymään. Sanomaan itselleni, että nyt on taas tehty ihan riittävästi - jatketaan seuraavana päivänä, niin kykenet silloinkin johonkin. Mitenhän tätä taitoa voisi kehittää? Nythän kysymys on kuitenkin lähinnä pakon sanelemasta pysähtymisestä eikä niinkään siitä, että hyvillä mielin antaisin olla. Toki varmasti tässä vaiheessa taustalla vaikuttaa paljolti myös pesänrakennusvietti.

Viime aikoina vauvajutut on olleet paljon mielessä, mutta koska vilinää riittää myös isompien lapsien kanssa, ajatukset on paljolti myös täysin muissa asioissa. En oikein voikaan sanoa ainakaan toistaiseksi vajonneeni upottavan pehmeään vauvakuplaan - enkä nyt tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Toisaalta hyvä näin - eipähän päivät käy liian odottamisentäyteiseksi. Toisaalta kaipaisinkin jonkinlaista "hurahtamista", mutta ehkäpä tuo vaihe iskee tällä kertaa vasta sitten, kun vauva on oikeasti syntynyt. 

Tosiaan - se syntyminen. Hassua, että laskettuun aikaan on nyt kokonaiset kuusi viikkoa, enkä vieläkään osaa kuvitella, että meillä on sitten ihan oikeasti tässä pieni ihminen. En vain osaa, vaikka ajatus sinänsä tuntuukin aivan ihanalta.


Pääsiäinen on meillä kulunut melko perinteisissä merkeissä; paljolti kotona ja perheen kesken. Meillä ei piiloteltu pääsiäismunia eikä keksitty sen kummallisempaa ohjelmaa. Haluttiin sekä hiljentyä Pääsiäisen sanomaan että tehdä muita, jo tavoiksi vakiintuneita asioita. Täällä päin pikkutrullit käyvät kierroksellaan vasta lankalauantaisin, joten yksi aamu kului joutuisasti ensin pajunoksia koristellessa ja sen jälkeen trulleja kuskaillessa. Meillä poikkeavia virpojia ajatellen jätettiin ovelle pussillinen lakuja, ämpäri pajunoksia varten sekä viesti: "Olemme lentäneet Kyöpelinvuorelle. Jätä vitsa ja ota palkka. Hyvää Pääsiäistä!" Kyllä, tähän käytäntöön on luotettu edellisvuosina ja siihen saattoi luottaa nytkin. Illalla poikkesimme pääsiäiskokolle, joka jälleen kerran oli yksi lasten eniten odottamista asioista Pääsiäisen aikaan. 

Viime yönä Lumihiutaleelle nousi kuume. Epäilen syyksi neuvokkaan neidin edellispäivien salavihkaisia pyrähtelyitä pihalle vesileikkeihin, luonnollisesti liian vähissä vaatteissa. Nyt vain kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että muu porukka välttyisi enimmiltä taudeilta, kun tässä muuten on flunssia lukuunottamatta oltu sangen terveitä... 


Mitä sinulle kuuluu? 

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Eskarilainen osaa hommansa - ja turhautuu siihen

Eskarin alkamista odotettiin kuin kuuta nousevaa. Yksi eskariin liittyvistä suurimmista odotuksista oli se, että sieltä tiedetysti tultaisiin saamaan ainakin yksi tehtäväkirja ja sitä myöten läksyjä. Jee! Minua huvitti, ja muutaman kerran mietinkin, että vastaavanlainen into saattaa toki vuosien varrella mennä ohi - vaikka juuri nyt sitä olikin ihana seurata. 

Eskarin alkaessa into oli suuri, kun läksyjä alkoi tulla suunnilleen kerran viikossa. Ihanaa on ollut seurata, millaisella tarmolla läksyjen kimppuun on joka kerta käyty. Kivaa katsottavaa on ollut sekin, että läksyjen tekeminen on sujunut helposti ja mutkattomasti muutenkin. 

Kuitenkin jo alusta asti Maalistyttö on myös purnannut läksyihin liittyen. Edelleen valituksen kohteena ovat samat asiat: Läksyt ovat joko liian helppoja, niitä on liian vähän ja/tai liian harvoin. Läksykerrat ovat tosiaan näin kevätpuolelle siirryttäessä vähentyneet; siinä, missä läksyä tuli aluksi kerran viikossa, voi nyt mennä parikin viikkoa ennen uuden tehtävän saamista. Ja sekös meidän neitiä kismittää. 

Samalla ärtymystä on aiheuttanut eskaripäivän aikana tehtävät kirjalliset jutut, matikka ja äidinkieli (kyllä, ihan oikeasti lapsen viikottaisessa lukujärjestyksessä nämä on otsikoitu näin, mikä tuntuu jotenkin ihan hassulta). Lapsi saa tehtyä hommansa pois alta vaivattomasti ja odottelee sitten muita. Hän pyytää lisää tehtävää, mutta ei sitä saa. On käsketty väritellä jotain. Lapsi tykkää väritellä ja piirrellä, mutta ei tykkää tehdä niitä silloin, kun sitä pitää tehdä odottamisen takia. Kun olisi kipinä tehdä enemmän. En minä silti opettajaa syytä: eskarin opettaja on minusta ihana. Resurssit ei vain riitä kaikkeen ja toisaalta ajattelen niinkin, että odottelemaankin on opittava. Ja siihen, ettei kaikki aina tee asioita samaan tahtiin - onhan sitä sellaistakin, minkä hän tekee hitaammin kuin joku toinen. Hiljalleen tämä ehkä alkaa hahmottua lapsenkin mielessä. 

Kotona on puhuttu siitä, että tässä vaiheessa pääpaino on enemmän kouluvalmiuksien harjoittelussa ja hankkimisessa kuin eskari-ikäisten haastamisessa. Olen myös kertonut omista muistikuvistani, joiden mukaan läksyjä ei omana eskarivuotenani tullut lainkaan - eli onhan tässä siinä mielessä eteenpäin menty.

On myös puhuttu siitä, että Maalistyttö on oppinut eskarissa paljon uusia asioita - ei siis todellakaan voi puhua siitä, että hän olisi mennyt eskariin kaiken osaten. Hän tietää ja tunnustaa tämän itsekin. Silti voisi puhua jonkinlaisesta turhatumisesta, kun kokemus on se, että tehtävät ei anna sitä jotain, mitä hän kaipaisi, vaikka hän sinänsä kokeekin tehtävät kivoina ja odotettuina. Lohdutukseksi ei ole riittänyt se, että koulutielle siirryttäessä tämäkin asia todennäköisesti tulee muuttumaan.

Kotiin onkin sitten koetettu järjestää erilaista puuhaa ja tehtävämateriaalia, jotka toisivat hieman enemmän myös niitä Maalistytön kaipaamia haasteita. Kuitenkin sopivassa suhteessa niin, että kiinnostus ei mene senkään myötä, että tuntuu, ettei osaa mitään. Toistaiseksi tämä tuntuu toimivan ja eskaritehtäviin suhtautuminen on muuttunut myönteisemmäksi - Maalistyttö tekee hyvillä mielin tehtävät pois ja tuumaa, että olipas helppo nakki, nyt tehdään jotain muuta. Ja sitten tehdään. 

Kyllä mä luulen, että nämä valitusvirret vielä muuttavat suuntaansa. Harvoin olen kuullut vaikkapa kasiluokkalaisesta, joka valittaisi tehtävien vähyydestä tai siitä, että läksyjä annetaan liian harvoin. Helppoudesta en sinänsä sano mitään, mutta yleensä jokaisella on vahvuutensa ja haasteensa ja varmasti ne koulutielle lähdettäessä alkaa sieltä hahmottua ja paljon kaikenlaista opittavaa riittää.

Muutaman äidin kanssa on ollut puhetta siitä, kuinka erilaisia käytäntöjä eskareissa saattaa olla. Kun meillä läksyjä tulee kerran, kaksi viikossa, jossain toisessa ryhmässä niitä ei tule oikeastaan koskaan. Jossain niitä taas annetaan joka päivä. 

Me on ihmetelty, miten tässä onkin niin suurta vaihtelua? Minkä verran eskarit ylipäätänsä tarvitsisivat läksyjä? Tärkeää tässä on sekin, millä tavoin nykyinen tottumus vaikuttaa syksyllä alkavaan ekaluokkaan - kynnyshän voi tuntua tosi isolta lapselle, joka on saanut eskarissa läksyjä muutaman kerran koko aikana ja joka ekaluokalle siirtymisen myötä taas taas alkaa saamaan tehtäviä päivittäin. Jos määrä taas pysyy suunnilleen vakiona tai kasvaa noin alussa vain hieman, siirtyminen lienee kivutonta. Mielenkiinnolla odotellaan, millaiseksi kuvio muodostuu syksyllä täällä meillä :)